Mun pikkuveli syntyi 1987, tarkalleen 9,5 vuotta mun syntymän jälkeen.Oli niin iso vauva että sillä murtui solisluu synnytyksessä. Ollaan monta kertaa naureskeltu kun 1v1kk myöhemmin syntynyt pikkusisko on aivan saman näköinen ollut vauvana, heidän erottaa vain siitä, että pikkuveljellä oli käsi paketissa kaikissa sairaalakuvissa.
Pikkuveli oli mun muistaakseni koliikkilapsi. Enhän mä kymmenen vuotiaana tiennyt mitään koliikeista mutta muistissa on edelleenkin ne monet illat, jolloin mä autoin äitiäni jaksamaan ja hyssyttelin itkevää tai huutavaa vauvaa pitkin asuntoa ja koitin antaa tuttipullosta maitoa vauvalle. Silloin se tuntui tosi raskaalta itsestäkin mutta aika on kullannut nämäkin muistot.

Itse olen 70-luvun lapsia. Vanhin pikkuveljeni syntyi -81, seuraava -87, ainoa pikkusiskoni syntyi -88. Lisää pikkuveljiä sain vielä -94 ja -98. -96 tai -97 äitini synnytti viimeisillään kuolleen pikkuveljeni. Pikkuveljeni ovat nyt toistensa turvana ja meitä kaikkia muita suojelemassa.

Marraskuun toisena päivänä 2008 pikkuveljeni ei enää jaksanut. Hän oli ollut jo pidemmän aikaa masentunut, oli kuulemma torstaina saanut uudet lääkkeet. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä hän oli päättänyt elämänsä.
Miksei hän soittanut äitille? Miksei kenellekään meistä sisaruksista? Läheisin hän oli ehdottomasti pikkusiskoni kanssa, he olivat kuin paita ja peppu, aina olleet. Mikä sai hänet tuntemaan itsensä niin yksinäiseksi, ettei edes meille voinut soittaa? Miksi?