lauantai, 15. marraskuu 2008

Raskas päivä...

Tänään tyhjennettiin pikkuveljen asuntoa. Koko perhe, nuorimpia pikkuveljiä lukuunottamatta mukana. Kukin otti muistoksi mitä tahtoi, huonekalut kierrätykseen, vaatteet minä lähetän Karjalaan, osa roskiin, osa myydään kirpputorilla.
Todella raskasta, todella raskasta.
Äiti, pikkuveljeni isä ja vanhin pikkuveljeni olivat olleet ensimmäisenä paikalla. Itsemurha se oli. Veljeni oli oksentanut sänkyynsä. Lakanat ja patjat oli jo heti viety roskiin. Oksennusta oli vielä lattialla.. Tietokone oli päällä.
Veljeni tukihenkilökin tuli paikalle, veljeni exäkin oli siellä. Kaikille jotain muistoa.

Mä luulin olevani kylmä tai jotenkin hemmetin vahva, että tää olis jo ohi. Ei tuu mitään. Omat lapset vieressä, onneksi on olohuone pimeänä niin eivät huomaa kun äiti itkee.
Mulla vaan pyörii mielessä oma pieni veljeni. Miksen mä pystyny suojeleen sitä?! Voi rakas! Tuu siskon syliin, mä puhallan pipin pois!


Alla oleva video veljeni muistolle...

maanantai, 10. marraskuu 2008

Aurinkoa

Sain tänään tietää ettei veljeni kuolema välttämättä ollutkaan itsemurha... Sydänkohtaus olisi alustavan ruumiinavauksen tulos. Syyllisyyden tunne helpotti mutta ikävä on suuri...
Tänään saatoin saada vastauksen kysymykseeni "Miksi?" Tein positiivisen raskaustestin. Jonkun oli annettava tilaa vauvalle.. Oliko sen pakko olla pikkuveljeni? Aikaa mennyttä ei takaisin voi saada...

lauantai, 8. marraskuu 2008

Viikko

Vain viikko sitten rakas veljeni tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin kukaan ihminen maan päällä. Vain viikko sitten hän päätti elämänsä. Vain viikko sitten minä vietin iloista lauantai-iltaa perheeni kanssa, täysin tietämättömänä veljeni tuskasta. Miksi?
Miksei se soittanu mulle, tai kenellekään muulle?
Miksen mä kutsunu sitä vaikka viettämään pyhäinpäivää meille? Olisko edes tullu?

Mä en ole sairaslomaa töistä hakenut. Keskiviikkona, kun sain asiast tietää, mä olin pois töistä. Torstaina menin heti aamusta töihin klo 07 ja lähdin noin klo 13.30 aikoihin, pakolliset tein. Perjantaina kävin puolisen tuntia töissä ja viikonloppu on nyt tietty vapaa.
Ajattelin mennä maanantaina töihin. Toisaalta tuntuu etten anna surulle tilaa. Toisaalta, elämän on jatkuttava.. Mä olen ajatellut mennä päivä kerrallaan, tunnustelen tunteita ja olen sitten pois jos siltä tuntuu.
Välillä ahdistaa oikein kunnolla, niinkuin nytkin. Mutta kun asiaa ei ajattele niin on helpompaa. Toisaalta asia ei häviä mihinkään työntämällä se pois ajatuksista.

perjantai, 7. marraskuu 2008

Tunteita

Usein kuulee puhuttavan siitä, että itsemurhan tehneiden läheiset tuntevat vihaa häntä kohtaan. Mulle ei missään vaiheessa ole tullut vihan tunnetta. Mulla on vain suunnaton ikävä ja huoli siitä, kuinka yksinäiseltä hänestä on täytynyt tuntua sillä hetkellä. Enkö kertonut tarpeeksi hyvin että minä olen täällä?

perjantai, 7. marraskuu 2008

Elämä antaa oppituntejaan

Mun pikkuveli syntyi 1987, tarkalleen 9,5 vuotta mun syntymän jälkeen.Oli niin iso vauva että sillä murtui solisluu synnytyksessä. Ollaan monta kertaa naureskeltu kun 1v1kk myöhemmin syntynyt pikkusisko on aivan saman näköinen ollut vauvana, heidän erottaa vain siitä, että pikkuveljellä oli käsi paketissa kaikissa sairaalakuvissa.
Pikkuveli oli mun muistaakseni koliikkilapsi. Enhän mä kymmenen vuotiaana tiennyt mitään koliikeista mutta muistissa on edelleenkin ne monet illat, jolloin mä autoin äitiäni jaksamaan ja hyssyttelin itkevää tai huutavaa vauvaa pitkin asuntoa ja koitin antaa tuttipullosta maitoa vauvalle. Silloin se tuntui tosi raskaalta itsestäkin mutta aika on kullannut nämäkin muistot.

Itse olen 70-luvun lapsia. Vanhin pikkuveljeni syntyi -81, seuraava -87, ainoa pikkusiskoni syntyi -88. Lisää pikkuveljiä sain vielä -94 ja -98. -96 tai -97 äitini synnytti viimeisillään kuolleen pikkuveljeni. Pikkuveljeni ovat nyt toistensa turvana ja meitä kaikkia muita suojelemassa.

Marraskuun toisena päivänä 2008 pikkuveljeni ei enää jaksanut. Hän oli ollut jo pidemmän aikaa masentunut, oli kuulemma torstaina saanut uudet lääkkeet. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä hän oli päättänyt elämänsä.
Miksei hän soittanut äitille? Miksei kenellekään meistä sisaruksista? Läheisin hän oli ehdottomasti pikkusiskoni kanssa, he olivat kuin paita ja peppu, aina olleet. Mikä sai hänet tuntemaan itsensä niin yksinäiseksi, ettei edes meille voinut soittaa? Miksi?